Sosiaali- ja terveysjohtaja Helvi Heiniö
Merituulikodin 100-vuotis-juhla 1.2.2004

Merituulikodin historiaa

Tähän taloon liittyvä historia köyhäintalosta nykyiseksi Merituulikodiksi on ollut pitkä ja vaiherikas. lähtökohta ulottuu aina vuoteen 1838, jolloin kaupunki osti rakennuksen, joka kunnostettiin lahjoitusvaroin köyhäintaloksi, johon sijoitettiin 30 hoidokkia. Kun hoito tuli kuitenkin oletettua kalliimmaksi, minkä vuoksi köyhäintalon toiminta lopetettiin jo seuraavana vuonna.

Waivais-johtokunta havaitsi kuinka vaikeaa oli auttaa sairaita, asunnottomia ja köyhiä ihmisiä. siksi johtokunta päätti rovasti Heikelin aloitteesta joulukuun 8. päivänä 1863 ryhtyä toimenpiteisiin köyhäinmajan perustamiseksi uudelleen Uuteenkaupunkiin. näin tapahtuikin ja se toimi hyvin vaatimattomissa olosuhteissa vuokratuissa tiloissa aina kunnalliskodin valmistumiseen saakka. johtokunnan jäsenet valvoivat "hourulaksi" kutsutun hoitopaikan toimintaa kukin vuorollaan kuukauden pituisissa jaksoissa.

Oman köyhäintalon hankkiminen jäi elämään kaupunkilaisten mieliin tarpeellisena laitoksena. Helmikuun 2. päivänä 1870 köyhäinhoitohallituksen asettama komitea esitti hankkimansa suunnitelmat ja kustannusarvion köyhäinhoitohallitukselle, joka katsoi, että niiden mukaan toteutettu laitos vastaisi ajan tarvetta ja lähetti koko suunnitelman kirkonkokouksen ratkaistavaksi.

Hanke ei kuitenkaan edennyt eteenpäin eikä toivottua köyhäintaloa saatu silläkään kertaa toteutetuksi.

V. 1888 kaupunkiin perustettiin "vaivais- ja köyhäinhuoneen" rahasto, jonka varat alkoivat karttua nopeasti. kaupunkilaisten tultua myötämieliseksi köyhäintalon rakentamiselle varakonsuli Erik Savon teki siitä esityksen valtuustolle vuoden 1900 kesäkuussa.

Valtuuston perustama vaivaistalokomitea esittikin valtuustolle jo saman vuoden joulukuussa, että vaivaistalon paikaksi luovutettaisiin n. 12,5 hehtaarin suuruinen maa-alue Sorvakosta, mikä tuli myös päätökseksi.

14.1.1902 komitea esitteli helsinkiläisen arkkitehtitoimiston Gran, Hedman & Wasastjerna laatimat alustavat suunnitelmat. sen mukaan vaivaistaloon tulisivat kuulumaan seuraavat rakennukset:

"Päärakennus, jonka keskiosa olisi kivestä, 2-kerroksinen ja kylkiosat puusta, yksikerroksiset, sisältäen alakerrassa 1 huoneen ja kyökin johtajattarelle, konttorihuoneen, kyökin ja ruokasalin, joka samalla on myös rukoussalina sekä tiloja 50 vaivaiselle, nimittäin 25 miehelle ja 25 naiselle, kummatkin omassa kylkirakennuksessaan, sekä yläkerrassa yhden suuremman työsalin ja 3 huonetta, jotka vastedes tarvittaessa voidaan sisustaa vaivaisia varten.

Houruinhuonerakennus puusta, yksikerroksinen, sisältävä huoneet hoitajalle ja hoitajattarelle, 2 mielisairaskoppia miehille ja 2 naisille, yhden raivokopin miehille ja yhden naisille, yhden huoneen vähemmän sairaille miehille ja yhden naisille sekä kylpy- ja kuivaushuoneen.

Ulkohuonerakennukset, sisältäen a) pesu- ja leipomotuvan sekä saunan, b) navetan kolmelle lehmälle, sikahuoneen, mahdollisesti tallin, vaunu- ja kalustoliiterin, c) jääkellarin, makasiinin sekä makin ynnä mahdollisesti erityisen ruumishuoneen".

Samassa kokouksessaan valtuusto valitsi hankkeen toteuttamista varten rakennuskomitean ja vahvisti erityisen ohjesäännön, jonka mukaan rakennukset on tehtävä urakalla ja työt on tarjottava tehtäviksi sopivissa pienemmissä osissa siten, että rakennukset ovat ennen syyskuun 1. päivää 1903 täysin valmiissa kunnossa ja sisustettuina jätettävä kaupungille.

Merkittävää on, että mainittua ulkohuonerakennusta ei rakennettu em. arkkitehtitoimiston suunnitelmien mukaan, vaan ne laati kaupungin rakennusmestari.

Rakennus oli hiukan myöhässä sille asetetusta aikataulusta 1.9.1903, mutta 17.12.1903 rakennuskomitea ilmoitti valtuustolle, että vaivaistalo oli silloin asuttavassa kunnossa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, kun tarpeellisen irtaimiston hankintaa varten valtuusto oli antanut luvan rahatoimikamarin varapuheenjohtajalle ja vaivaishoitohallituksen puheenjohtajalle ryhtyä hankkimaan jonkun vaivaishoitohallituksen naispuolisen jäsenen kanssa reservikasarmilla pidettävästä huutokaupasta liinavaatteita, vilttejä, sotamieskappoja, madrasseja, jalkineita ym. vaatteistoa korkeintaan 1500 markan arvosta.

Vaivaistalon rakentaminen oli kaupungille v. 1903 mittava hanke, sen kustannus oli peräti kolmannes koko kaupungin menoista.

Jo tuolloin ilmestynyt Uudenkaupungin Sanomat kuvaili torstaina 31.12.1903 ilmestyneessä lehdessä seuraavasti:

"Sorvakon puolella korkealla mäellä Blasieholmankadun päässä kohoaa korkea rakennus, jonka kivisen keskiosan otsikossa suuri risti näkyy loitolle. Se on kaupunkimme uusi uhkea juuri valmistunut vaivaistalo, johon ensimmäiset hoitolaiset otettiin eilen. Sellaisena kuin rakennus nyt siellä seisoo, on se sekä ulkoasultaan että sisältäkin kaupunkimme uhkeimpia ja ajanmukaisimpia, eikä liene moniaalla muuallakaan maassamme vaivaistaloja, jotka siitä voiton vievät."

100-vuotisen historiansa aikana talo on kokenut useita korjaus- ja muutostöitä.

1920 -luvun lopulla taloon rakennettiin vesi- ja lämpöjohto ja vasta 1955 rakennettiin keskuslämmitys ja samalla parannettiin vesi- ja viemäriverkostoa. Näiden muutostöiden jälkeen sosiaali- ja terveysministeriö vahvisti kunnalliskodin paikkamääräksi 41, joista yleisen osaston paikkamäärä oli 31 ja sairasosaston 10.

Koska kunnalliskodin hoitopaikat olivat haluttuja ja suurella osalla henkilökuntaakin oli velvollisuus asua kunnalliskodin tiloissa, tilat alkoivat käydä ahtaaksi. Niinpä sosiaalilautakunta v. 1962 aloittikin keskustelun talon laajentamisesta ja kokonaan uuden vanhainkodin rakentamisesta.

Arkkitehti Pekka Hakasen luonnosten mukaan vanha rakennus olisi purettava ja tilalle rakennettava kaksi L- muotoista hoito-osastoa ja lisäksi henkilökunnalle oma erillinen samantyyppinen rakennus. Vasta v. 1966 eli 4 vuotta myöhemmin suunnitelmista esitettiin toteutettavaksi 1. rakennusvaihe, 25-paikkainen hoivaosasto. Uudet tilat vanhainkoti sai 31.12.1968.

Kun hoitopaikat jälleen täyttyivät, sosiaalilautakunta kiirehti suunnitelmien II-vaiheen toteuttamista.

Jälleen esitettiin kaksi vaihtoehtoa: joko niin, että rakennetaan uusi 28-paikkainen osasto ja vanhassa päärakennuksessa toteutetaan kevyt korjaus tai toteutetaan vanhan osan perusteellinen korjaus ja rakennetaan uutta tilaa vain 14 hoitopaikkaa varten. Hanke toteutettiin viime mainitun suppean suunnitelman mukaan. samalla kunnostettiin keittiötilat uuden puolen yhteyteen.

Koko talon peruskorjaus toteutettiin kaikkien valtuustoryhmien tekemän valtuustoaloitteen pohjalta vuosina 1981-1982. Silloin löytyi päättäjissä yksimielisyyttä.

Viimeisin muutostyö toteutettiin vuosina 1999-2000 ja nyt meillä on hyvät ja asianmukaiset tilat toteuttaa vanhusten hyvää hoitoa kaikilla kolmella osastolla yhteensä 46 vanhukselle.

Sata vuotta sitten käyttöön otettu vanhainkodin päärakennus on säilynyt rakenteellisesti lähes samanlaisena kuin se aikoinaan rakennettiin. Vielä viimeisimmän korjauksen yhteydessä nostettiin esiin ajatus, että paras vaihtoehto olisi purkaa kaikki ja rakentaa tilalle kokonaan uusi. Onneksi näin ei käynyt!

Sadan vuoden aikana rakennuksesta on käytetty nimityksiä kunkin aikakauden tavan mukaan: vaivaistalo 1903-1911, köyhäintalo 1912-1936, kunnalliskoti 1937-1952, vanhainkoti 1953-1991 ja vuodesta 1992 alkaen Merituulikoti ja tuolloin nimettiin myös osastot, Tyynelä, Suvanto ja Valkama.

Vanhainkodin hallinnoinnista ovat vastanneet sadan vuoden aikana erinimiset hallintoelimet:

V. 1879 annetun asetuksen mukaan yleisestä vaivaishoidosta vastasi kunnassa waivaishoito-hallitus eli Uudessakaupungissa Fattigvårdsstyrelsen i Nystad vuosina 1879-1905. Suomenkielisenä vaivaishoitohallitus vuosina 1906-1912, köyhäinhoitohallitus v. 1912-1922, köyhäinhoitolautakunta v. 1923-1936, huoltolautakunta v. 1937-1951, sosiaalilautakunta 1952-1996 ja nyt sosiaali- ja terveyslautakunta vuodesta 1997 lähtien. Vuodesta 1953 vuoteen 1976 vanhainkotia hallinnoi erityinen vanhainkodin johtokunta ja vuosina 1978-1980 sosiaalilautakunnan huoltojaosto.

Vanhainkodin ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Mikkelin vaivaistalon johtajatar neiti Ella Simberg. Hän kuitenkin kieltäytyi ottamasta virkaa vastaan, joten viran ensimmäinen haltija oli toiselta ehdokastilalta valittu neiti Anna Dagmar Lindroos Helsingistä. Johtajalta edellytettiin "perehtyneisyyttä uskon- ja siveysoppiin sekä tyyntä ja vakaata mielialaa ja elävää jumalan pelkoa". Ohjeen mukaan köyhäinhoitolaisten siveellisen elämän hoito oli tarpeellisempaa kuin heidän ruumiillinen hoitonsa.

Näiden ominaisuuksien lisäksi johtaja tarvitsi myös emännän velvollisuuksien ja taloustöiden tuntemusta. Lisäksi pidettiin tarpeellisena, että johtajalla on jonkunlainen tieto vuoteessa olevien henkilöiden hoidosta sekä makuu- ym. muiden vaikeasti parannettavien haavain lääkitsemisestä ja mielisairaiden hoidosta. Johtajalla tuli olla kokemusta lastenhoidosta ja piti osata antaa lastenopetusta. Johtajan tuli kyetä myös hoitamaan laitoksen kirjanpito.

Pätevyysvaatimukset osoittavat, että vaivaistalon johtajan tuli olla nainen. Vaivaishoidon tarkastelija Helsingiuksen ohjeissa hän antaa ymmärtää, että johtajana oleva mies ei tahdo ottaa osaa itse työhön, vaan ainoastaan sen johtamiseen. Tämähän pitää paikkansa tänäkin päivänä!

Kaiken kaikkiaan vanhainkodin johtajana on 100 vuoden aikana ollut pitempiaikaiset sijaisetkin mukaan lukien ainoastaan 12 eri henkilöä. Ensimmäinen sairaanhoitajan virka perustettiin v. 1922. Jo 100 vuotta sitten vaivaistaloon palakattiin johtajattaren lisäksi myös palvelijatar, jota voitaneen pitää tämän päivän hoitoapulaisen kollegana.

Kun sata vuotta sitten vaivaistaloon tulon pääasiallisin syy oli sairaus, on tänä päivänä vaikeudet kotona selviytymisessä.

Sata vuotta sitten hoitopaikkoja oli 50 ja henkilökuntaa 2, on tänä päivänä hoitopaikkoja 46 ja henkilökuntaa 24,5. Tuolloin ei tiedetty vielä laatusuosituksista eikä henkilöstömitoituksista.

Vaivaistaloon otettujen asukkaiden keski-ikä oli 63,2 vuotta, Merituulikodin nyt 82,5 vuotta.

Satavuotisen elämänkaarensa aikana talo on myös toiminut sekä lasten ja nuorten lyhytaikaisena sijaiskotina että äitien ensi- ja turvakotina.

Toimintaan mahtuu niin maanviljelyä, karjanhoitoa kuin puutarhanhoitoakin. Tänä päivänä eläintenhoito rajoittuu yhteen kissaan, joka onkin monien talon asukkaiden lemmikki ja puutarhanhoito omenapuiden ja marjapensaiden hoitamiseen ja sadonkorjaamiseen.

Hyvät kuulijat!

Tässä muutama ajankuva Merituulikodin satavuotis-taipaleelta. Olemme ylpeitä, että edelleen Sorvakon puolella korkealla mäellä kohoaa korkea rakennus, joka on kaupunkimme uhkeimpia. Ristiä vain ei enää näy keskiosan otsikossa

Olipa rakennus uusi tai vanha ,olipa vuosisata tai vuosikymmen mikä tahansa, vanhusten hoitolaitoksen toiminnan keskeisin periaate on sen asukkaiden hyvä ja laadukas hoito. Vanhainkoti on nimensä mukaisesti koti vanhuksille. Täällä tulee vallita hyvä henki. On otettava samanaikaisesti huomioon sekä asukkaiden yksilöllisyys että kodin yhteisöllisyys. Tämän hengen luotte te Merituulikodin työntekijät, jokainen omalta osaltanne. Lämpimät kiitokseni siitä.

Kiitos myös vanhustyön johtaja Päivi Parkkilan johdolla työskennelleelle työryhmälle, jotta tämän 100-vuotisjuhlan saimme toteutettua.