Vaiettu junaonnettomuus 12.3.1940 Harvialassa Maaliskuussa 1940 kuoli sotilasjunan ja tavarajunan yhteentörmäyksessä Harvialassa 39 sotilasta ja loukkaantui 69. Onnettomuudesta ei silloin kerrottu julkisuudessa. Onnettomuuden uhrien kunniaksi on 12.3.2000 paljastettu Turengin asemalle muistomerkki. Onnettomuus kosketti erityisesti Vakka-Suomea. Sotasensuurin takia onnettomuudesta ei v. 1940 kerrottu lehdissä tai uutisissa mitään. Oikeus tuomitsi aikanaan Harvialan asemalla työskennelleen nuoren rautatievirkamiesharjoittelijan törkeästä huolimattomuudesta ja kuolemantuottamuksista vankeuteen. Vakkamedia on v. 2000 tehnyt aiheesta videon, jota on saatavana DVD:nä. Tähän on kerätty muuta tietoa onnettomuudesta: Onnettomuudessa kuolleitten nimet Laitilan Sanomien kirjoitus 12.3.1990 "Sodan viimeisenä päivänä tuhoisa junaonnettomuus" Laitilan Sanomien kirjoitus 12.3.1990 "Luulimme onnettomuutta aluksi pommitukseksi" Muistomerkin paljastustilaisuus (juttu Uudenkaupungin Sanomille maaliskuussa 2000) Harvialan sotilasjunaonnettomuudessa kuolleita (lähdekirjasta löytyi 40 kpl)
Lähde: Suomen Sankarivainaja 1939-45 (Turun ja Porin lääni)
Kuolivatko kaikki heti onnettomuudessa?
Tarkkaa kuolinaikaa ei ole tullut pohdituksi, kunnes 31.12.2017 eräs henkilö tiedusteli asiaa. Hän oli saanut sota-arkistosta tiedon, että omainen oli kuollut vasta onnettomuutta seuraavana päivänä 13.3.2017.
Kävin 1.1.2018 sotasurmatiedostoista läpi kuolinaikoja (sotapolku.fi-sivustolta).
Suurimmalla osalla on merkitty sinne kuolinpäiväksi 12.3. ja mainittu kuolinpaikaksi Harviala.
Kahdella (Niilo Airo ja Kosti Lähde) on merkitty kuolinajaksi 13.3. ja kuolinpaikaksi sairaala.
Kolmella henkilöllä on merkitty kuolinpaikaksi sairaala, mutta kuolinpäiväksi 12.3. (Martti Mikkonen, Martti Lehtinen ja Eino Antola).
Lisäksi yhden kuolinpäivä on vasta 20.5.1940 (Vilho Aakkula) ja kuolinpaikka sairaala.
Lisäksi sotasurmatiedostosta ei löytynyt maarianhaminalaiseksi merkityn Martin Kuffsehinoffin nimeä. Myös näyttää siltä, että nimi Olavi Kaunismäki on sekä Eurajoen että Pyhärannan kohdalla.
Jos siis "sotakirjanpito" on tuolloin ollut tarkkaa, voinee päätellä, että melkein kaikki kuolivat paikan päällä lukuun ottamatta yhteensä kuutta henkilöä, joitten kuolinpaikaksi on merkitty sairaala. Saattaisi kansallisarkistossa olla joitakin sairaskertomusia tms., joista mm. sairaalassa kuolleitten kohtalo ilmenisi tarkemmin.
MJ 1.1.2018
Tuomola Jalmari12.09.01 Pyhäranta, isä maanviljelijä Frans Jalmar Nordling, Äiti Sofia os. Valtanen, puoliso v. 1932 Taimi Eufemia Laivo, lapsia 2 poikaa ja 2 tytärtä, maanviljelijä. Suoritti asevelvollisuutensa 1922-23 Porin Rykmentissä, kutsuttiin armeijan palvelukseen 10.10.1939 ja määrättiin 71./kuormastokompp. Loimaalle. Kuoli 12.03.1940 Turengissa sotilasjunaonnettomuudessa. Lähde: Lounais-Suomen Sankarivainajien muistojulkaisu
Matti Jalavan 13.3.00 kirjoittama täydennys:
Soitin 13.3.2000 Aino Tiaiselle, o.s. Palmu, s. 27.9.1917. Hän kertoi veljensä Knut Palmun kuolleen junaonnettomuudessa. Hän oli ollut ensimmäisessä vaunussa. Tieto kuolemasta viipyi. Aino Tiaisen mukaan tiedon toi muutaman päivän kuluttua lomalle tullut Kurt Leisio. Aino mainitsi, että Knutin toinen poika olisi ollut muistomerkin paljastustilaisuudessa. 
Laitilan Sanomat 12.3.1990 Huolimattomuus syynä Maanantaina tulee kuluneeksi puoli vuosisataa myös Laitilaa aikanaan syvästi koskettaneesta onnettomuudesta. Sotilaita Viipurin läheisyyteen kuljettamassa ollut sotilasjuna ajoi yhteen tavarajunan kanssa Harvialan ja Turengin välissä, seurauksella että 39 henkilöä kuoli. Näistä 14 henkilöä oli kotoisin Laitilasta ja 2 Kalannista, joten tässä yhdessä turmassa menetettiin jo yksinomaan lähes viidennes talvisodassa kaatuneista laitilalaisista. Turmassa kuolleet kuuluivat 71. kuormastokomppaniaan, joka oli matkalla Loimaalta Viipuriin. Kohtalon ironiaa oli myös se, että talvisodan rauha solmittiin seuraavana päivänä. Turmasta on huhuttu sabotaasina näihin päiviin asti, mutta minkäänlaista näyttöä ei tästä ole. Syyksi todettiin yksiselitteisesti nuoren junanlähettäjä Paavo Raikkaan törkeä huolimattomuus. Raikas myönsi myös itse syyllisyytensä. Sotilaita kuljettamassa ollut juna numero 4136 oli lähtenyt Loimaalta edellisenä iltana, 11.3 1940, kello 23. Junassa oli 40 kuormastovaunua sekä yksi III luokan matkustajavaunu ja kaksi ns. härkävaunua sotilaiden kuljetusta varten. Nämä vaunut olivat Loimaalta lähdettäessä olleet junassa viimeisenä, mutta vaunujen järjestys vaihtui Toijalassa päinvastaiseksi, Tämän todettiin myöhemmin vaikuttaneen siihen, että onnettomuudessa kuolleitten määrä nousi näinkin suureksi. Sotilasjuna pääsi lähtemään Toijalasta vasta kello 3.45 eli lähes 1.5 tuntia myöhässä. Hämeenlinnan aseman se sivutti kello 5.06. Samoihin aikoihin oli tavarajuna numero 53 jo matkalla Riihimäeltä Tampereelle. Juna oli lähtenyt Riihimäeltä kello 4.32. Tavarajunassa oli konduktöörivaunu sekä 52 tavaravaunua. Tapahtumat lähestyivät traagista loppuaan hyvin nopeasti tämän jälkeen. Viimeiset hetket ennen törmäystäEdellisenä iltana olivat työpaikalleen Harvialan asemalle saapuneet myös rautatievirkamiesharjoittelija Raikas sekä asemamies Otto Stålberg. Yö oli ollut hyvin rauhallinen, junia oli vähänlaisesti liikkeellä. Raikas sekä Stålberg kuluttivat aikaa mm. jutustelun merkeissä. Joskus aamuyöllä Raikas veti konttorissa olleen sohvan hälytyspuhelimen viereen. Sinänsä ei oltu kielletty sohvallakaan loikoilua, jos vain pystyi havahtumaan puhelimen soittoon. Asemamiehen mukaan harjoittelija Raikas oli aina yön aikana havahtunut soittoon, kun junien tulosta ilmoitettiin Harvialan asemalle. Raikkaan oman kertomuksen mukaan hän oli ollut valveilla kun Hämeenlinnasta oli kysytty lupaa sotilasjunan lähtemiselle kohti Harvialaa. Raikas antoi luvan ja kertomansa mukaan ilmoitti asiasta myös Stålbergille. Turengin aseman kirjuri kysyi kello 5.22 lähtölupaa tavarajunalle 53, joka sivuttaisi Harvialan minuutin kuluttua. Raikas antoi kertomansa mukaan luvan ja ilmoitti samalla että juna nro 53 kohtaisi Harvialassa mainitun sotilasjunan. Raikkaan ilmoittaessa asiasta asemamies Stålbergille tämä kiroten ihmetteli, että mikä sotilasjuna sieltä taas tulee, kun vasta juuri äsken yksi meni. Tämä herätti epäilyjä siitä, että sotilasjuna joka Raikkaan käsityksen mukaan olisi vielä Hämeenlinnan välillä, olisikin hänen tietämättään sivuuttanut Harvialan ja sivuutuksen olisi aiheuttanut Raikkaan 'horkkauni'. Karmea totuus paljastui kun Turengin asemalta kahdestikin vahvistettiin, ettei mistään sotilasjunasta ole edes ollut puhettakaan eikä Raikas ole sieltä mitään lähtölupaa sotilasjunalle Turengista kysynytkään. Turengista myös ilmoitettiin selvästi, että törmäys oli väistämätön, jos sotilasjuna tosiaan oli päästetty samalle linjalle tavarajunan kanssa. Asemamies Stålbergin mukaan hän oli kysynyt lupaa sotilasjunalle Raikkaalta ja Raikas oli vastannut jotakin siihen suuntaan, jotta 'antaa huristaa' . Soitto Turenkiin vahvisti sen että junat ovat tosiaan samalla linjalla. Stålbergin mukaan hän oli sotilasjunan sivuttaessa Harvialan kello 5.19 rientänyt ulos ehtimättä havaita ryhtyikö Raikas toimiin junan ulosilmoittamiseksi tai kirjoihin merkitsemiseksi. Stålberg uskoi kertomansa mukaan, että kalkki oli asianmukaisesti hoidettu. Hetken kuluttua tuli Raikas ilmoittamaan sotilasjunan sekä tavarajunan Harvialassa. Stålbergin esittäessä ihmettelynsä voimasanoin näytti Raikas huolestuvan ja totesi, ettei ehkä ollutkaan muistanut sanoa junaa ulos. Turenki vahvisti asian ylläkerrotun mukaisesti. Onnettomuus
Yhteentörmäys tapahtui 12.3 1940 kello 5.28 Turengin ja Harvialan välillä, 95:nnestä kilometripylväästä pohjoiseen noin 100 metriä. Sotilasjunassa kuoli heti 34 henkilöä sekä myöhemmin vammoihinsa 5 henkilöä. Loukkaantuneita oli 61, joista suuri osa vaikeasti. Turma vaati myös useiden mukana kuljetettujen hevosten hengen, vaunuille aiheutui melkoista vahinkoa ja lisäksi sotilasjunan veturin hytti syttyi palamaan. Palo saatiin kuitenkin sammumaan, jottei se ehtinyt levitä muualle junaan. Onnettomuuden uhrit olivat kaikki sotilasjunan kolmessa ensimmäisessä vaunussa, joista ensimmäinen, 3 luokan matkustajavaunu, oli veturiin kytkettynä. Pelastustöiden viivästymistä arvosteltiin varsin paljoa hengissä säilyneiden taholta asiaa myöhemmin tutkittaessa. Laitilalaisista surmansa saivat seuraavat henkilöt: Matti Haapanen, Heikki Haapaniemi, August Hällström, Yrjö Isotalo, Oskari Kantola, Yrjö Kleemola, Kaino Lahtinen, Samuli Marttila, Artturi Nikula, Arvo Perävainio, Juho Pilppu, Vihtori Saarinen, Martti Sunila ja Arvo Tuomisto. Kalannista kotoisin olivat Frans Luotsio sekä Jalmari Tuomola, Uudestakaupungista Knut Palmu sekä Lokalahdelta Ensio Laihonen. Vehmaalaisia uhrien joukossa olivat Emil Aarnio sekä Oskar Virtanen. Vammojen seurauksena myöhemmin kuolleista ei ole tietoa. Nuorin uhreista oli 23-vuotias ja vanhin 40-vuotias. Tavarajunan kuljettajan mukaan he olivat sivuttaneet Turengin aseman kello 5.23. Veturin sivuikkunat olivat kiinni, koska lämmittäjä oli koko ajan lisäämässä puita uuniin, mutta tähystysaukosta havaitsi tavarajunan kuljettaja aivan lähellä vastaantulevan veturin toisen lyhdyn valopisteen.
Tavarajunan nopeus oli tällöin noin 25-30 km tunnissa. Veturin kuljettaja veti heti toisella kädellään hätäjarrun kiinni ja yritti toisella kädellä sulkea valtaventtiiliä. Vaikka jarrut toimivatkin, ei törmäys enää ollut vältettävissä. Sotilasjunan kuljettajan mukaan he olivat lähestymässä Turengin asemaa noin 40 km:n nopeudella. Tähystellessään Turengin etuopastinta, jota sään takia oli vaikea nähdä, huomasi veturinkuljettaja edessään veturin ääriviivat ja kaksi heikkoa valopistettä. Huolimatta vastaavista toimista kuin tavarajunan kuljettaja oli tehnyt, ei törmäystä enää voinut välttää. Sota-ajan määräysten mukaan junat ajoivat lähes pimennettyinä. Oikeudenkäynti Jutun loppuselvittely tapahtui 1. heinäkuuta alkaen Riihimäellä pidetyillä välikäräjillä. Käräjille osallistui henkilökohtaisesti useimpien onnettomuudessa surmaansa saaneiden omaisia tms. Kuolleilta jäi runsaasti huollettavia, joten oli odotettavissa korvaus- ja elatusmaksuvaatimusten nouseminen suuriin rahasummiin. Syyte kohdistui virkamiesharjoittelija Raikasta kohtaan, joka ei missään vaiheessa pyrkinytkään kieltämään huolimattomuuttaan ja syyllisyyttään tapahtuneeseen. Tämäkin sulkee pois sabotaasivaihtoehdon. Raikasta syytettiin siitä, että hän ollessaan maaliskuun 12. päivänä 1940 junanlähettäjänä Harvialan asemalla oli laiminlyönyt virkavelvollisuutensa ja huolimattomuudellaan aiheuttanut junien yhteentörmäyksen puheena ollein seurauksin. Oikeudessa esitetyt korvausvaatimukset nousivat 30 000 markkaan, jonka lisäksi oli jälkeenpäin vielä odotettavissa lisää vaatimuksia. Korvausta syytetyltä haettiin luonnollisesti omaisten elatuskustannuksiin, hautajaiskuluihin yms., mutta runsaasti myös onnettomuudessa kadonneen omaisuuden ja tavaran korvaamiseksi. Korvausta vaadittiin mm. tuhoutuneesta hanurista. Lisäksi vasta myöhemmässä oli odotettavissa puolustusvoimien korvaukset, kun ne oli yksilöity. Sinänsä ei aiempiin poliisikuulusteluihin verrattuna oikeudenkäynnissä tullut ratkaisevaa uutta esille. Raikas vahvisti lojuneensa sohvalla ja siinä ottaneensa vastaan Hämeenlinnan ilmoituksen sotilasjunan lähdöstä kello 5.06. Hänellä ei ollut tietoa asemamies Stålbergin olinpaikasta, koska Raikas arveli heti Hämeenlinnan soiton jälkeen vaipuneensa uneen, mistä hän oli havahtunut vasta Turengin kysyttyä lupaa tavarajunan lähtöön. Tämän luvan myönsi Raikas unenhorroksessa antaneensa. On myös huomattavaa se, että Raikkaan aikaisempaan toimintaan vastaavassa tehtävässä ei koskaan ollut mitään huomauttamista. Asemamies Stålberg myönsi oikeudessa nostaneensa yhdessä syytetyn kanssa onnettomuudelle keskeisen sohvan puhelimen viereen, vahvistaen samalla sen ettei Raikas tosiaankaan ollut käynyt ulkona sotilasjunan sivuttaessa aseman. Raikas puolestaan myönsi sohvalla pitäneensä päällystakkia lämmikkeenä, päätkin saattoi olla sen alle vedettynä, sitä hän ei muistanut. Tuomio Koska Raikas ei millään tavoin pyrkinytkään kieltämään syyllisyyttään onnettomuuteen, pystyi oikeus tekemään päätöksen varsin nopeasti. Raikas otti itselleen kaiken vastuun ja sen mukaan hänet myös tuomittiin. Raikkaan avoimuus todistaa myös sen, että sabotaasista ei tässä tapauksessa ollut kyse. Oikeuden mukaan Raikas oli syyllistynyt törkeään huolimattomuuteen ja lukuisiin kuolemantuottamuksiin. Raikkaan lopullinen tuomio käsitti vankeutta yhteensä 2 vuotta 1 kuukautta sekä 10 päivää. Lisäksi Raikas joutui maksamaan korvauksia lähes 30 000 markan edestä ja lisäksi häneltä myöhemmin mahdollisesti perittävät korvaukset. Tuomio oli sota-ajan lakien mukaan lopullinen eikä siitä voinut valittaa. Loppusanat sekä vetoomus Tiedossamme ei ole jutun mahdollisia myöhempiä vaiheita tai sitä miten syytetty aikanaan selvisi valtavista korvauksistaan. Voimme vain arvailla niitä suuria kärsimyksiä, joita onnettomuus vielä vuosienkin päästä tuli aiheuttamaan, omaisten menettäneiden tai loukkaantuneitten keskuudessa. Tietääksemme asiasta käytiin jälkeenpäin katkeriakin korvausvaatimustaisteluja. Myöskään huhut mahdollisesta sabotaasista eivät koskaan ole hiljenneet, joskin oikeudenkäyntiasiakirjojen perusteella syynä näyttäisi vahvasti olevan nimenomaan törkeä huolimattomuus ja muut saman aikaan sattuneet yhteensattumat (Vaunujärjestyksen muuttaminen, veturien olematon valaistus sodan aikana, huonot sääolosuhteet jne.). Vetoammekin ihmisiin, joilla mahdollisesti saattaisi olla olennaista lisätietoa asiasta, kertokaa niistä allekirjoittaneelle toimitukseen. Palaamme asiaan, mikäli uutta ilmenee. Emme ole yrityksistämme huolimatta myöskään löytäneet mahdollisia elossa olevia onnettomuuden kokeneita henkilöitä, haastattelisimme heitä mielellämme. Tarkoituksemme ei missään nimessä ole vanhojen tuskaisten muistojen uudelleenherättäminen, vaan asian selvittäminen niin pitkälle kuin se on mahdollista. Teksti: Rauno Laine Laitilan Sanomat maanantaina maaliskuun 19. päivänä 1990 (kopioinut: Kari Jalava 14.3.2000, julkaistaan Laitilan Sanomien 8.2.2007 antamalla luvalla)
Leino mukana junaturmassa. Luulimme onnettomuutta aluksi pommitukseksi
Kodisjoella asuva Holger Leino on yksi niistä harvoista, jotka vielä ovat kertomassa talvisodan päättymisen aattona Harvialassa sattuneesta junaturmasta, joka vaati 39 rintamalle matkaavan sotilaan hengen. Holger Leino muistelee, että aivan ensimmäiseksi sotilasjunan luultiin joutuneen pommituksen kohteeksi. Holger Leino itse selvisi turmasta käsivarsivammoin, mutta näin vähällä eivät valitettavasti kaikki päässeet. Näkymät onnettomuuspaikalla olivat kamalat, muistelee Holger Leino.
Onnettomuuden henkilökohtaisesti kokeneita ei enää ole keskuudessamme kovinkaan monta. Laitilasta sekä Vehmaalta tiettävästi löytyy kummastakin Leinon lisäksi henkilö, joka oli onnettomuudessa mukana. Leino on näistä nuorin. Onnettomuushetkellä hän oli 24‑vuotias. Asevelvollisuutensa hän suoritti vuosina 1937‑38 ja ehti olla siviilissä vain jonkin aikaa kun kutsu sotaan tuli. 10.10 1939 tuli käsky liittyä 71:seen kuormastokomppaniaan. Tämä reissu kestikin sitten 7 kuukautta 3 päivää, laskee Holger Leino.
Onnettomuutta edeltävät päivät oli vietetty Turussa ruotsalaisessa tyttölyseossa. Täältä komppania siirrettiin Loimaalle rintamalle kuljetusta varten. Määränpäänä oli Säkkijärvi. Rintamalle oltiin menossa eikä rauhasta luonnollisesti tiedetty tässä vaiheessa yhtään mitään, muistelee Leino.
12.3 illalla lähdettiin kohti Säkkijärveä. Sotilasjunassa oli veturin lisäksi upseerivaunu, tavaravaunu, 2 miehistövaunua sekä hevosvaunu. Holger Leino muistelee Saaren Jussin tokaisseen hänelle, että ” mene sä Leino tonne hevosvaunuun' Ja sinnehän Holger Leino meni, yhdessä hevosten kanssa.
Holger Leino arvelee että ehkä Toijalassa tuli joku uusi käsky siitä, että nyt mennäänkin Säkkijärvelle.
Rysäys tapahtui Leinon muistikuvan mukaan kahtakymmentä vailla kuusi Harvialassa aiheuttaen suurta tuhoa. Ihmiset jäivät puristuksiin rikkoutuneisiin vaunuihin kuin hiirenloukkuun ikään. Sotilasjunan neljä vaunua rysähti toistensa päälle. Ensi reaktiot luulivat syylliseksi ilmapommitusta. Leino muistaa mm. että Saaren Jussi oli heti onnettomuuden jälkeen huutanut että 'tulkaa auttamaan, ilmapommitus'. Rysäys vaati heti runsaasti kuolonuhreja, mm. kuormastokomppanian päällikön. Jotkut taas selvisivät onnettomuudesta hengissäkin, Leinon muistelujen mukaan mm. Jussi Elo oli lentänyt 'junan pannun päälle, josta huutamalla kutsui apuvoimia'.
Rysäys telkesi myös hevosvaunun oven. Leinolla oli käytössään venäläinen pistin sekä kirves jolla onnistui saamaan oven auki. Kiire oli kova, koska hevosvaunussa hengissä selvinneet vauhkoontuneet hevoset muodostivat suuren vaaran. Kaiken lisäksi kaatuneista kamiinoista pääsi tuli leviämään vaunuihin. Tulen keskelle jääneitä ihmisiä ei voi unohtaa, toteaa Leino. Kaikkien rojujen ja tavaroitten alta ei pelastaminen useasti ollut mahdollista. Kaiken lisäksi vauhkoontuneet hevoset lisäsivät sekasotkua, niitä jouduttiin ampumaankin jotteivät ne tallaisi jalkoihinsa loukkaantuneita tai aiheuttaisi lisävahinkoa.
Yhdellä paukauksella kutistui kuormastokomppania vain 19 mieheen, Leino muistelee. Onnettomuudessa kuolleet toimitettiin Hattulan kirkkoon, jossa ruumiita tämän jälkeen käytiin tunnistamassa. Apu onnettomuuspaikalle viipyi Leinonkin mielestä varsin kauan. Harvialan koulukeskuksesta tuli aluksi joitakin miehiä, joilla ei kuitenkaan ollut välineitä eikä keinoja päästä sisälle onnettomuusvaunuihin. Hämeenlinnasta saapui vihdoin raivaus‑ sekä lääkintäjuna. Leino muistelee mm. vetäneensä Amos Leimurannan pois ryjän joukosta. Kaikkea sekasotkua lisäsivät vielä tulipalossa paukahtelevat ja räjähtelevät ammukset. Onnettomuudessa ruhjoontuneet ihmiset olivat todella kamala näky, muistelee Holger Leino.
Elossa olevat ihmiset ja hevoset siirtyivät Harvialan kartanoon, josta sitten aikoja myöten tultiin Hämeenlinnanaan ja sitä kautta takaisin Loimaalle. Holger Leino palveli vielä tykistön kasarmilla Riihimäellä ennen kotiuttamista. Joskin pian oli taas edessä uusi sotareissu.
Holger Leinoltakin tiedusteltiin myöhemmin mahdollisia korvausvaatimuksia, siviilivaatteista hän muistelee saaneensa korvauksia 500 markan edestä. Talvisotaanhan suurimaksi osaksi lähdettiin siviilivaatteissa, kokardi ja vyö sentään oli valtion puolesta. Sabotaasiteoriaa ei Holger Leinokaan allekirjoita, mutta jutun pääsyytetyn kohdalta voidaan hänen mielestään aiheellisesti kysyä mitä olisi tapahtunut sotilaalle, joka nukkuu vartiossa. Tuttujen ihmisten menettäminen koskee luonnollisesti vieläkin.
Kuormastokomppaniassa ei ollut kovin paljon nuoria, ikäluokka oli suurimmaksi osaksi 30-40 ikävuoden välissä, joten tämänkään perusteella ei kovin montaa enää ole henkilökohtaisesti kertomassa onnettomuudesta.
Viime Viikko‑Vakassa olleen kirjoituksen jälkeen ovat monet ihmiset ottaneet yhteyttä ja kertoneet mm. vanhempiensa kokemuksia tapahtuneesta. Nämäkin yhteydenotot ovat vahvistaneet sen, että aluksi onnettomuutta todella luultiin pommitukseksi.
Onnettomuuden jälkeen oli myös liikkunut huhuja siitä, että vihollinen olisi nimenomaan ostanut nuoren asemanlähettäjän, joka siitä hyvästä että oli pari vuotta vankilassa sai hyvän korvauksen. Tiedossamme olevat seikat eivät kuitenkaan millään lailla todista tällaisen puolesta.
Rauno Laine Kari Jalavan Uudenkaupungin Sanomille kirjoittama juttu muistomerkin paljastustilaisuudesta maaliskuussa 2000. Julkaistu lehdessä 14.3.2000 sivu 7:
Suomen pahimmasta junaonnettomuudesta 60 vuotta Uhreista suurin osa Vakka-Suomesta
Kuusikymmentä vuotta sitten, päivää ennen talvisodan päättymistä yli 20 vakkasuomalaista sotilasta menetti henkensä junaonnettomuudessa. Hämeenlinnan eteläpuolella Harvialassa sattuneen maamme tuhoisimman junaturman 39 uhria saivat sunnuntaina muistomerkin Turengin rautatieasemalle.
Harmaasta Kurun graniitista valmistetun muistomerkin pystytti Janakkala-seura. Muistomerkin paljastustilaisuudessa oli mukana myös onnettomuudessa menehtyneiden vakkasuomalaisten omaisia.
Turmassa kuoli 15 laitilalaista sotilasta, kaksi kalantilaista, kaksi vehmaalaista sekä Uudestakaupungista, Kustavista, Lokalahdelta ja Pyhärannasta yksi sotilas.
Sotasensuurin takia onnettomuudesta ei 60 vuotta sitten kerrottu lehdissä tai uutisissa mitään. Oikeus tuomitsi aikanaan Harvialan asemalla työskennelleen nuoren rautatievirkamiesharjoittelijan Paavo Raikkaan törkeästä huolimattomuudesta ja kuolemantuottamuksista vankeuteen yli kahdeksi vuodeksi.
Virkailija nukahti kohtalokkaasti
Hämeenlinnasta Riihimäen suuntaan matkanneen sotilasjunan ja Riihimäeltä Tampereelle matkalla olleen tavarajunan piti kohdata Harvialan asemalla. Raikas oli puhelimella antanut Hämeenlinnaan luvan sotilasjunan lähtöön. Sitten hän oli ilmeisesti nukahtanut, ja sotilasjuna ohitti Harvialan.
Kun Turengin asemalta kysyttiin kello 5.22 lupaa tavarajunan lähettämiseen pohjoiseen, Raikas oli antanut luvan ja kertonut, että se kohtaisi sotilasjunan Harvialassa. Kun toinen päivystäjä, asemamies Otto Stålberg kuuli tästä, alkoi selvitä, että sotilasjuna oli muutama minuuttia aikaisemmin jo ohittanut Harvialan.
Mitään ei ollut enää tehtävissä. Sodan takia pimennetyin valoin ajaneet junat törmäsivät kello 5.28 Harvialan ja Turengin välissä, toissa vuonna lakkautetun Turengin sokeritehtaan kohdalla.
Loimaalta Viipuriin matkalla olleen sotilasjunan matkustajista menehtyi heti 34 henkilöä ja myöhemmin vammoihinsa viisi. Loukkaantuneita oli 69. Turmassa kuolleet kuuluivat 71. kuormastokomppaniaan. Onnettomuudessa kuoli myös paljon hevosia. Loukkaantuneita hevosia jouduttiin teurastamaan kymmeniä.
Tuhojen laajuutta lisäsi osaltaan se, että Toijalassa henkilöiden kuljetusvaunut olivat tulleet heti veturin perään, päinvastoin kuin Loimaalta lähdettäessä.
Muistomerkkitilaisuudessa oli mukana myös Erkki Mattila, 78, joka nuorena sotilaspoikana oli alueen suojeluskunnassa päivystysvuorossa ja järjestämässä onnettomuusapua. Saatuaan apuun isäntiä ja hevosia hän meni itsekin paikalle.
— Näky ei ollut miellyttävä nuoren pojan silmin. Veturin höyryputki oli myös katkennut ja höyry peitti kaaosta. Tulipalokin syttyi, mutta saatiin nopeasti sammumaan, Mattila kertoi.
— Hevosilla loukkaantuneita päästiin kuljettamaan pieneen Turengin sairaalaan. Varsin pian se täyttyi, ja potilaita siirrettiin sitten Hämeenlinnaan.
Laitilalaisia kiinnosti myös teurastettujen hevosten määrä. Hengissä onnettomuudesta selvinnyt, nyt jo kuollut kengitysseppä oli kertonut paristasadasta ammutusta hevosesta. Mattila naurahtaa.
— Muutamia kymmeniä niitä oli. Siellä oli pelastustöissä mukana noin 15-vuotias Kalle Salminen, joka oli teurastamolla töissä. Hän ryhtyi siellä ammattiaan harjoittamaan, kun eräskin sotilas oli tuloksetta ampunut loukkaantunutta hevosta useita kertoja, Mattila muisteli.
Sabotaasistakin puhuttu
Onnettomuuden syy puhutti vielä sunnuntaina paljastustilaisuuden jälkeen lohikeitolla olleita omaisia. Harjoittelija Raikas oli oikeudessa myöntänyt syyllisyytensä. Janakkala-seuran puheenjohtaja Alpo Hieta kertoi kuulleensa, että Raikas oli valvonut 36 tuntia yhteen menoon.
Toisaalta sotilasjunan hengissä säilynyt veturinkuljettaja kertoi Alpo Hiedan mukaan Veturimies-lehdessä 1960-luvulla, että Harvialan asemalla oli näytetty vihreää valoa. Tämä jää ikuisesti arvotukseksi.
Sabotaasistakin on vuosien varrella puhuttu. Laitilalainen Eero Isotalo kertoikin sunnuntaina Turengissa, että Laitilan veteraanit selvittivät aikanaan Raikkaan olinpaikan, mutta tämä ei suostunut ottamaan veteraaneja vastaan. Kellään ei tilaisuudessa ollut tietoa, elääkö Raikas vielä.
Eero Isotalo oli tyytyväinen muistomerkin saamisesta.
— Omaiset antavat vilpittömät ja monet tuhannet kiitokset Janakkala-seuralle muistomerkistä. Laitilan veteraanitkin sitä aikanaan esittivät, mutta hanke ei sitä kautta edennyt, Isotalo kertoi.
Tieto tuli Vakka-Suomeen hitaasti
Sota-ajan tiedonkulku onnettomuuden omaisille oli hidasta. Kalantilaisen Tauno Tuomolan isä Jalmari Tuomola menehtyi turmassa. Äiti ja neljä lasta, joista vanhin seitsemän vuoden ja nuorin yhdeksän kuukauden, olivat jo ehtineet iloita rauhan tulosta, kun tieto onnettomuudesta tuli Vellualle Tuomolan taloon.
— Parin päivän kuluttua Ruusolan lapset Hilkka ja Vilppu tulivat meille paperilappu mukanaan. Jalo Ruusola oli selvinnyt onnettomuudesta hengissä ja oli sairaalassa. Hän oli ilmoittanut sieltä kotiinsa, että Jalmari Tuomola on saattanut kuolla.
Jalmari Tuomolan viimeisiksi "sanoiksi" perheelleen jäi onnettomuutta edeltävänä iltana Loimaalla kirjoitettu kirje, jossa hän kertoo seuraavan aamuna tapahtuvasta lähdöstä. Kertoo mm. kuinka lumipukuja ei riittänyt kaikille - ensiapusiteitä on kyllä riittämiin, hän kirjoitti.
— En nyt sitten muuta. Hyvästi kaikille kotiväelle, päätti hän kirjeensä.
Nopeasti ei onnettomuustieto tullut myöskään Uuteenkaupunkiin. Sen muistaa ainakin uusikaupunkilainen Aino Tiainen.
— Leisiön Kurt tuli muutaman päivän kuluttua lomalle Uuteenkaupunkiin ja oli kuullut, että veljeni Knut Palmu oli kuollut onnettomuudessa. Hän oli ollut junan ensimmäisessä vaunussa, Aino Tiainen kertoi.
Kuolinviestejä kertyi Vakka-Suomessa seuraavien sotilaiden omaisille:
Laitilasta Haapanen Matti Emil, Haapaniemi Heikki Matias, Hällström August Rudolf, Isotalo Yrjö Aleksander, Kantola Oskar Ferdinand, Kleemola Yrjö Vilhelm, Lahtinen Kaino Frans Ilmari, Lehtinen Martti, Marttila Yrjö Samuel, Nikula Arttur Valdemar, Perävainio Arvo Valdemar, Pilppu Juho Arvo, Saarinen Valdemar Vihtori, Sunila Martti Viljami ja Tuomisto Arvo Adolf.
Kalannista Luotsio, Frans Albert ja Tuomola Jalmari. Vehmaalta Aarnio Emil Nikolai ja Virtanen Oskar Nikodemus. Kustavista Laine Aarne August, Lokalahdelta Laihonen Sefanias Ensio, Pyhärannasta Kaunismäki Olavi ja Uudestakaupungista Palmu, Knut Vieno.
|
