Veikko Paasio 1985:
UUDENKAUPUNGIN ENTISAJAN MARKKINAT

(Kappalejako ja väliotsikot Matti Jalavan 2004)

Uudessakaupungissa on pidetty markkinoita niin kauan kuin tämä kaupunki on ollut olemassa eli vuodesta 1617 saakka. Ennen vanhaan täällä oli vuodessa monet markkinat, niinpä talvimarkkinat olivat kynttilänpäivän jälkeisenä päivänä eli helmikuun 3 päivänä, myöhemmin helmikuun 25 päivänä. Kesämarkkinat olivat heinäkuussa ja Tuomaanmarkkinat muutamaa päivää ennen joulua. Lisäksi pidettiin hevosmarkkinoita.

Ennen pitkää tärkeimmiksi markkinoiksi muodostuivat syysmarkkinat, jotka pidetään lokakuun ensimmäisellä viikolla.

Vielä viime vuosisadalla markkinat olivat erittäin tärkeitä tilaisuuksia varsinkin maalaisväestöä ajatellen, koska maaseudulle ei silloin vielä saanut perustaa kauppoja. Valtakunnan hallitus määräsi markkinoiden ajan ja paikan, ja niiden saamisesta eri paikkakunnat kiistelivät kovasti, koska niistä oli hyötyä järjestäjille. - On muuten syytä huomata, että viime vuosisadan puolivälin jälkeen jo kylläkin sallittiin maalaiskauppojen perustaminen, jos väestö niitä halusi - mutta sepä ei monin paikoin halunnutkaan, ei esimerkiksi Vehmaalla, Lokalahdella ja Pyhämaassa.

Kun maaherra tiedusteli pitäjänkokoukselta, olisiko paikkakunnalle syytä perustaa kauppa, niin kokouksessa päätettiin, että sellaista ei haluta, koska se vain viettelisi kevytmieliseen rahan tuhlaamiseen. (Sitä mieltä jotkut perheenisät ovat vielä tänäkin päivänä). Mutta kun markkinoilla tehtiin kauppoja, niin sehän tapahtui harvoin ja silloinpa ei ollutkaan kysymyksessä kevytmielisyys, vaan ihan luonnollinen ja normaali tavaroitten hankinta.

Väkeä laajalta alueelta

Ja nuo Uudenkaupungin syysmarkkinat olivat suuria tilaisuuksia. Sekä ostajia että myyjiä tuli laajalta alueelta. Maaseudulta tuli väkeä ei vain koko Vakka-Suomesta, vaan etäältä mm. Tyrväältä, Huittisista ja Kokemäeltä.

Kun saaristo silloin vielä oli asuttu, niin markkinapäivinä veneitä oli Sorvakon sillasta Pakkahuoneeseen asti - parhaissa paikoissa jopa kolmessa rivissä. Kalaa tuotiin kaikkialta lounaisrannikolta Ahvenanmaata myöten. Varsinkin Kustavista ja Taivassalosta tuotiin myös maatalouden tuotteita kuten perunoita, lanttuja ja omenoita.

Ahvenanmaalaiset toivat kalan ohella mm. niin sanottua mustaa leipää - pitkän aikaa uunissa olleita ruisleipiä - sekä palvattuja lampaanreisiä ja kinkkuja. Kun markkinat olivat aikoinaan kaksipäiväiset, niin saaristolaiset nukkuivat yönsä veneissään purjeen alla.

Tori tärkein myyntipaikka

Tärkein myyntipaikka oli kuitenkin tori. Siellä kaupattiin mm. lihaa, juustoa, maitoa ja voita. Kunnon voinmyyjillä oli kärryissään sopivanmittaisia oljenpätkiä, joiden avulla ostaja maistoi tavaran laatua, ja kun voikimpale vihdoin myytiin, niin se useinkin oli täynnä maistiaisreikiä. -

Metsänriistaa, varsinkin lintuja, oli usein runsaasti, ja Nakkilasta tuli emäntäihmisiä myymään nahkiaisia. Puuastioita ja huonekaluja myytiin torin pohjoislaidalla kuten nykyäänkin. Alisenkadun puolella taas makkarakauppiailla - kuten tällä vuosisadalla mm. Kuuselalla - ja leipureilla oli omat markkinoita varten sinne tuodut kioskinsa.

Nahka- ja jalkinekauppiailla oli yleensä myös omat kojunsa. Tavallista vankkarakenteisemmat puiset kojut oli kello- ja kultasepillä, joista monet olivat tulleet Turusta. - Sen sijaan kangastavarakauppiailla oli vain kevyet katokset.

Torilla oli myös huvittelumahdollisuuksia. Niillä seuduin, missä nyt on linja-autoasema ja myymälärakennus, oli ennen vanhaan markkina-aikana ampumaratoja, onnenpelejä ja sirkuksia - erityisesti herättivät huomiota niissä esiintyvät voimamiehet, jotka lupasivat huomattavan palkkion sille, joka voittaisi heidät painissa.

Ruokailumahdollisuuksiakaan ei ollut unohdettu - jos eivät vehnäset ja makkara riittäneet, niin torin itälaidalla, missä nyt on huoltorakennus, oli rusinasopan kauppiaita suurine saaveineen. Eräänlaisena perinteenä on markkinoilla myöhemmin myyty erinomaista hernekeittoa, mutta valitettavasti tapa nyt näyttää loppuvan.

Myyntiä myös Kalarannassa sekä
Sorvakon sillan ja Sepänkadun välillä

Tori oli siis tärkein kaupantekopaikka, Kalaranta oli toisella sijalla, mutta vielä kolmannellakin alueella käytiin kauppaa, nimittäin Sorvakon sillan ja Sepänkadun välillä, lähinnä siinä kohdassa, missä pari vuotta sitten vielä oli rautatiekioski ja sitä ennen 1920-luvun alkupuolelle saakka vaakahuone - tuo kaunispiirteinen rakennus on sivumennen sanottuna nyt raatihuoneen pihalla, ja toivottavasti se säilytetään.

Tuolla kolmannella markkinapaikalla käytiin lähinnä vaihtokauppaa. Erityisesti vaihdettiin kelloja ja piippuja, mutta myös esimerkiksi harmonikkoja ja muita soittopelejä.

Markkinat olivat tietysti lähinnä kaupantekotilaisuuksia, mutta ne olivat myös kansanjuhlia - nimenomaan syysmarkkinat olivat väkimäärään nähden vuoden huomattavin juhla. Kuvaavaa oli, että kun maaseudulla palkolliset pestautuivat vuodeksi talon töihin, niin siinä yhteydessä sovittiin, että markkinoille sai mennä ja että silloin siis oli vapaapäivä.

Koulusta vapaata

Ja tällä vuosisadalla oli ainakin oppikoulussa säännöllisesti markkinalupa. - Kun meidän päivinämme autojen parkkipaikoista on puutetta, niin todettakoon, että vielä tämän vuosisadan alussa oli Uudessakaupungissa puutetta hevosten puomipaikoista.

Tietysti jotkut vakavamieliset paheksuivat markkinoihin yleensä liittyvää ns. humua. Niinpä toista sataa vuotta sitten Uudenkaupungin maistraatissa paheksuttiin varsinkin sitä, että markkinamiehet joivat viinaa, polttivat sikareja ja pitivät äänekästä meteliä kaduilla ja torilla. Olihan siinä moitteen sijaa - eikä sikari kaupungin arvokkaitten isien mielestä mitenkään sopinut maaseudun miehen suuhun, piippuhan siihen kuului.

Viinan käyttöä säännösteltiin

Viinan käyttöä koetettiin kyllä silloinkin säännöstellä - niinpä jonakin aikana oli määrätty, että pienin määrä paloviinaa, joka ostajalle voitiin antaa, oli 2 litraa. Joku ehkä on nähnyt tuon ajan peltisiä viinalekkereitä ja yleensä ne olivat juuri kahden litran vetoisia.

On kuitenkin syytä mainita, että nuoriso ei tämän vuosisadan alussa vielä yleensä käyttänyt väkijuomia - vain aikamiesten vikana se silloin oli, ja kun markkinailtoina järjestettiin tansseja, niin tavallisesti niissä nähtiin vain aikuisia.

Markkinat ovat aikojen kuluessa monin tavoin muuttuneet. Kun kauppaliikkeitten määrä niin kaupungissa kuin maaseudullakin on kasvanut ja tarjonta tullut yhä monipuolisemmaksi, on markkinoiden laatu muuttunut. Mutta yhä niillä on huomattava merkitys ja traditio on ehdottomasti syytä säilyttää ja sitä on aihetta edelleen kehittää.

Näin varsinkin meidän päivinämme, jolloin vanhasta koetetaan pelastaa se, joka edelleen on elinkelpoista.

VEIKKO PAASIO